Kyseessä on siis Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, joka kertoo Venäjän keisarinna Katariina II Suuren valtaannoususta ja siihen johtavista tapahtumista. Saksalaisprinsessa Sophie Auguste Frederike naitetaan Venäjän Suuriruhtinaan Pietari Suuren puolisoksi ja siitä alkaa värikäs matka kohti palatsivallankumousta ja Venäjän kruunua.
Loisteliaan hovin keskus, vaimo, äiti, rakastettu - Venäjän keisarinna Katariina II Suuri tekee tiliä kiihkeästä elämästään.
Koska tuo kirja on elämänkerran tapainen, en luultavasti koskaan olisi sitä ruennut lukemaan ellei joulun jälkeinen sähköttömyys ja pienen präntin tihrustaminen kynttilän valossa olisi kyllästyttänyt. Tunnustan, että aloitin tämän kirjan lukemisen jo vuonna 2011, mutta luin siitä yli puolet vuonna 2012 ja siksi hyväksyn sen listalle koska se on tosiaan kirja, johon minä en luultavasti olisi koskaan tarttunut, ellei olisi ollut edellä mainittuja asioita.
Hirvisaari ei ole heti kärjessä kirjailijoissa, joiden kirjoja luen, koska olen sen verran tutustunut rouvan tuotantoon, että tyyli ei ole sykähdyttänyt, eikä kyllä aiheetkaan. Mutta tuo kyllä tuntui osaaltaan ihan mielenkiintoiselta ja kirjoitustyylissäkään ei ollut mitään vikaa. Ehkä minä vielä joskus innostun lukemaan tällaisia kirjoja enemmänkin.
Tämä on jo toinen tällainen kirja, jonka olen lukenut. Tässä minä tällaisella tarkoitan kuninkaallisista henkilöistä kertovia opuksia, kuten Venäjän Suuriruhtinattaresta kertovaa opusta, sillä Madame de Pompadour on myös tällainen henkilö. Tosin nyt pitää ottaa huomioon, että Pompadour ei ollut kuningatar eikä ruhtinatar vaan hän oli Ranskan kuningas Ludvig XV:n rakastajatar. Mutta kuitenkin ennen vanhaisessa hoviloistossa mukana. (Tajusiko kukaan nyt millaisesta kirjallisuudesta puhun?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti