”Tiedän, että monet teistä ovat odottaneet tätä Tuntia
vuosia”, hän sanoi käyttäen sitä ääntä, joka kantoi kaikkialle, vaikka ei ollut
keskustelun volyymia kovempi. ”Odotus on päättynyt. Huomenna ei ole
aamunkoittoa. On vain keskiyö, kaikennielevä ja ikuinen.”
Niin alkaa jälleen uusi luku 16-vuotias Candy Quackenbushin
tarinassa hänen matkatessaan Abaratissa, missä jokainen tunti on yksi ikuisen
vuorokauden saari ja missä mikään ei ole sitä miltä näyttää.
Candy kiertää Abaratia pitkin ja poikin, saarelta saarelle
ja meren halki merkillisten ystäviensä kanssa: vankikarkuri Malingon, joka on
gesrotta, nahistelevien Jonni-veljesten, jotka ovat yhdessä ruumiissa mutta
eivät ikinä samaa mieltä, ja monenkirjavan joukon muita olentoja, joita he
tapaavat matkan varrella.
Minne Candy meneekin, hankaluudet seuraavat kannoilla. Ennen
pitkää Candy pääsee perille salaisesta suunnitelmasta, jonka takana on Abaratin
valtiattareksi haluava Mater Moninainen. Hänen konstinsa on yksinkertainen. Hän
pimentää taivaan ja sammuttaa auringot, kuut ja tähdet. Pian koittaa
kaikennielevä keskiyö… (Teksti ja kuva: risingshadow)
Tämä ei ollut niin hyvä kuin ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen osa oli hyvä, toinen oli kanssa ihan ookoo, mutta tämä kolmas oli jotenkin tylsä. Vaikka kerronta oli samanlaista, ei juoni oikein tuntunut etenevän, enkä minä meinannut pysyä tapahtumissa mukana. En tiedä hyppäsinkö välillä jotain sivuja ylitse, mutta jotenkin tuntui, että moni asia jäi selittämättä ja jokin asia vain tapahtui. Enkä meinannut pysyä ollenkaan mukana Candyn ajatuksen juoksussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti