Aivomyrsky

Sydän. 

Enkä puhu nyt siitä elimestä, joka pumppaa elimistöömme joka sekunti verta. 

Puhun siitä sydämestä joka määrittelee meidän elämäämme. 

Tiedän, että rakkaus ja rakastuminen on kemiallinen reaktio, eikä oikealla sydämellä ole tässä asiassa mitään virkaa. Mutta on helpompi puhua sydämen asioista kuin aivojen kemiallisesta reaktiosta. 

Sydän päättää kehen me rakastumme ja kuinka paljon me rakastamme. Sydän kertoo meille mitä tehdä, kuinka kulkea. Sydän sanoo yhtä ja toista. Rakkaudesta, elämästä, onnellisuudesta. 

Sydän voi myös pettää. Se voi repiä kaiken hajalle juuri sillä sekunnilla kun kuvittelet kaiken olevan kunnossa. Se voi hajottaa kaiken ympäriltäsi sekunneissa. Se tuhoaa elämän. Saa kaiken tuntumaan mahdottomalta, epätodelliselta, vaikealta. Se vie elämänhalun, se vie kaiken mitä on koskaan tuntenut. 

Sydän ei päästä irti. Se pitää itsepintaisesti kiinni. Se antaa uskoa, että kaikki on hyvin. Kunnes se saa sopivan ärsykkeen ja heittää kaiken taas vasten kasvoja. Se saa kaiken tuntumaan turhalta, merkityksettömältä. Se vaanii nurkan takana tilaisuuttaa satuttaa ja kun tilaisuus tulee, se ei kysele lupaa, se iskee. Ja kovaa.

Jesse Kaikuranta aikoinaan kysyi miksei sitä hengiltä saa. Eipä saa hengiltä ei. Minä tiedän, että ei saa. Minä en koskaan lakkaa rakastamasta vaikka se sattuu. Sattuu niin, että rintaa puristaa ja tuntuu että hukun. Sattuu niin, että tekisi mieli kiljua, huutaa, lyödä, potkia. Tekisi mieli olla vihainen koko maailmalle, julistaa kaikille kuinka paskaa kaikki on. Onko siitä mitään hyötyä? No eipä ole. Hetken helpotusta se voisi kenties tuoda. Mutta sitten taas, sydän iskee vyön alle.

Minä olin naiivi. Luulin, että eihän tässä mitään hätää. Tyydyin elämääni, tähän elämään jota en valinnut vaan joka minulle annettiin. Sitten tuli isku vyön alle. Luin jotain sellaista mitä ei olisi pitänyt mennä lukemaan. Kaikki sortui ympäriltä. Ne huolellisesti rakennetut muurit kaiken ympäillä hajosivat, kaikki tulvi taas niskaan.

En minä onnellinen ollut, se onnellisuus kuoli vuosi sitten. Se pyyhkäistiin menemään kuin märkä rätti. Aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä. Aivan kuin sillä ihmisellä, joka onnen lähteenä oli ei olisi ollut väliä. Voin sanoa, että sillä oli väliä, sillä oli paljonki väliä. Mutta kukapa minua kuuntelee, ei kukaan.

Mutta minä tyydyin siihen mitä jäljelle jäi. Se ei todellakaan ole paljoa. Täytyy myöntää kyllä minä iloinen olen ollut ja tyytyväinen. Mutta onnellisuus on jotain mitä en enää edes tiedä mitä se on. Se on jotain, jota ei minulle ole tarkoitettu. Kun tuntuu siltä, että kun sen saavuttaa se viedään pois. En minä niin masokisti ole, että tahallani onnelliseksi haluan. Mutta veikkaampa, ettei minulla ole tähän asiaan mitään sanan valtaa, se on tuo sydän joka päättää. Ja joku päivä se voi päättää pääni menoksi taas mitä vain ja sen mukana on kai mentävä. Mutta kuinka voi antaa sydämen päättää tärkeistä asioista kun sillä on kuitenkin valta viedä ne pois.

Ihminen on typerä. Kaikessa viisaudessaan se on typerä. Tunteet on typeriä. Sydän on typerä. Minä olen typerä. Miksi en voi lakata haaveksimasta? Koska sydän ei anna. Se ujuttaa mieliin typeriä ajatuksia, typeriä tunteita. Saa ihmisen tuntemaan itsensä typeräksi.

Haave. Se on toive paremmasta. Se on toive saada jotain parempaa kuin mitä nyt on. Se on toive saada jotain menetettyä takaisin. Se on turhaa. Se on sydämen tapa kiduttaa. Ennen minä haaveilin. Haaveilin aika paljonkin ja kaikesta. Sitten kun olen aikuinen, sitten kun on sitä ja on tätä. Sitten kun. Niin. Sitten kun. Ja sitten se haave hajosi. Pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi, levisi ympäri maailmaa. Mitä hyötyä on haaveilusta jos haaveet särkyy?

Sitä sanotaa, että kun haaveet särkyyn niin haaveillaan lisää. Kuinka minä voin haaveilla lisää, jos jollain on valta viedä nekin haaveet pois? Ihmemaan Liisa laulaa omasta haavemaailmastaan. Minullakin on haavemaailma. Siellä on kaikki niin kuin ennenkin. Siellä kaikki on hyvin. Siellä minä olen onnellinen. Sitä paikkaa ei ole olemassakaan.

Minä olen vihanen maailmalle.

Olen minä jotain kaikesta tästä paskasta oppinut. Minä tiedän mitä ystävyys tarkoittaa. Se on sitä, että toista ei jätetä vaikka maailma kaatuu niskaan, oma tai ystävän maailma. Se on sitä kun ollaan tukena kaikissa tilanteissa. Se on sitä kun tietää että voi luottaa ystävään. Se on sitä kun tuntee olevansa kotona ystävän kanssa. Se on sitä kun tietää että ystävä ei kyseenalaista sinua eikä sinun tunteitasi. Minulla on ihan uusi määritelmä ystävyydelle ja toivon, että se tulee pitämään lopun elämääni.