Kestipä kauan että "pääsin" kirjoittamaan tänne. Paljon on tapahtunut sitten viime postauksen.
Viime viikolla olin kaverini kanssa mansikassa ja näin jälkeenpäin se ei enää tunnu niin pahalta kuin silloin kuin siellä oli. Se oli piiinaa, mutta siitä selvittiin hengissä. Yleensä viikot menevät nopeaan, mutta kun joutuu tekemään sellaista mitä mansikan poiminta on niin viikot eivät mene nopeaan. Täytyy sanoa, että mansikan poiminta on kamalaa hommaa ja siitä ei makseta työn mukaan, sillä työ on raskasta, koska pitää olla kumarassa tai kyykyssä koko ajan. No se on ollutta ja mennyttä. Onnellisena ja 100 euroa rikkaampana lähdin kotiin perjantaina kaverini luota.
Tuon mansikkaviikon jälkeen ei ole oikeastaan tapahtunut mitään jännää. Maanantaina olin mummon luona, tiistaina meillä oli kavereita ja keskiviikkona olin mummon kanssa kaupoilla.
Mutta tänään.. Kamala päivä! Heräsin aamulla puoli kahdeksan aikaan ja jäin tuijottamaan telkkaria. Yhdeksän jälkeen lähdin käymään keskustassa, koska lasini ovat vinot. No menin silmäasemalle ja siellä nainen kertoi, että koska lasini ovat hengettömät niin niitä ei voi korjata ilman pelkoa, että ne hajoavat. Joten jätin ne korjauttamatta. Luulin, että päivä ei tästä enää pahenisi, mutta ilmeisesti jollakulla oli minulle vielä kostettavaa. Onnistuin peruuttamaan veljenpoikani papan autoon! Se oli tai se ON kamalin kokemus mitä minulle on tapahtunut. Ainoa hyvä asia tässä oli se, että tyyppi jonka autoa kolhin oli tuttu. Kun soitin iskälle mitä oli tapahtunut en pystynyt muuta kuin itkemään. En usko että iskä sai paljoakaan selvää. Äiti viissiin sitten selvitti iskälle asiata, mutta ei äitikään aluksi saanut mitään selvää. Vihaan sitä kun tapahtuu jotain tuollaista niin rupean melkein aina itkemään. Miksi minulle pitää käydä näin, eikö elämäni ole jo tarpeeksi vaikeaa ilmankin tuollaisia sattumuksia. Juuri nyt en keksi tilanteessa mitään hyvää.
Mielialaani kohensi hieman leffa nimeltä Häivähdys pinkkiä. Se oli tosi hyvä! Ja nyt mieliala painui hieman, kun tajusin taas miten paskat hiukset minulla on. Voi taivas kuinka vihaankaan niitä. Toivon ja rukoilen, että ne kasvaisivat taas entisiin mittoihinsa ja saisin leikkauttaa ne paremmiksi. Ainoa ongelma on se, että en osaa ikinä selittää kampaajalle millaiset hiukset haluan, varsinkaan uudelle tuntemattomalle. Ääää! Miksi elämä on niin vaikeaa!?!
Mutta nyt lähden mummon luo, jos uskallan enää auton rattiin mennä.. Antakaan mun kaikki kestää, ehkä vielä joskus uskaltaudun keskustaan.. Ens viikolla kun äiti on lomalla ja ollaan menossa serkkujen kanssa Mikkeliin niin äiti saa ajaa, minä en aja. EN! tai ainakaan ilman lisäsilmiä, sen verran järkytyin siitä.
Heips!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti