Yksinkertainen käsky tee nuotio, saattaa olla hankala toteuttaa kun joka hiivatin suunnasta tuulee, eikä osaa mennä oikeaan kohtaan seisomaan, että olisi edes jollain tavalla sen tuulen edessä. Noin tuhannen tulitikun, nipun tuohia ja muutaman voimasanan jälkeen minulla oli ihan hieno nuotio pystyssä ja savuttamassa. Minä siinä sitten vahdin nuotiota ja katselin kun iskä teki halkoja jonkun tyypin kanssa. Vähän ajan päästä ne kyllästy ja tulivat paistamaan makkaraa minun hienossa nuotiossani.
Sitten rupesivat taas tekemään niitä puita ja minä tuijottelin siinä vieressä ja pakoilin traktorin kauhaa, koska en halunnut liiskaantua sen alle tai saada niskaani parin metrin mittaista koivua. Sittenpä minunkin piti kantaa korteni kekoon ja menen pinoamaan niitä puita sinne. Siinä sitten puolisen tuntia väistelin puita, joilla oli ihan selvästi ajatuksena murhata minut. Kuka on hiivatin älykääpiö on keksinyt, että hei joo, kasataan puupinojen kulmiin ristikot niin ne varmasti pysyy pystyssä? No pysyyhän ne pystyssä, jos osaa kasata kestävät ristikot päihin. Muuten puupinon teko on ihan kivaa, mutta niiden ristikoiden näpertely ei oo, koska niihin pitää valita juuri sopivat puut, että siitä tulee tukeva.
No yhdessä vaiheessa minun piti viedä se ukko kotiinsa. Hyvähän se on viedä kun ei ole mitään hajua missa kyseinen herra asuu, mutta onneksi sain osoitteen oikein. Ja kyllä minä siltä ukoltakin kyselin, että tuonneko. Yhdessä vaiheessa sille ukolle kävi hiljaisuus ilmeisesti kiusalliseksi kun se rupesi kyselemään, että oonko minä koulussa vai töissä. Ja sitten kun kerroin, että lukiossa, niin se kysy että missä ja jotain höpisi lomasta ja niin. Mutta ei se sitten enää sen jälkeen kyselly mitään kun se kysy jotain, mitä en täysin ymmärtäny ja annoin melko ympäri pyöreän vastauksen.
Ja voi jösses tuota autoa! Ei tarvitse risteyksessä olla kuin 30 km/h vauhti niin alkaa heti luisumaan ties minne. Ja mutkassakin saa olla niin ja näin, että käydäänkö ojan kautta vai ei. Ja sitten kun yhdessä kohdassa erehdyin laittamaan kytkimen pohjaan niin se se vasta olikin. Ja renkaat pitää niin hyvin, että normaali jarrutusmatka on noin kolminkertainen. No onneksi en kertaakaan käynyt ojassa, mutta luistelin muutaman kerran laidasta laitaan ja onneksi ei tullut ketään vastaan.
Tiesittekö, että siinä vaiheessa kun edessä oleva puukasa ei pienene eikä takana oleva puupino kasva, tulee jotenkin toivoneeksi, että osaisi taikoa tai, että se puukasa jotenkin maagisesti siirtyisi ihan itse siistiin pinoon. Tätä ajatusta korostuu vielä enemmän sitten kun sormet ja varpaat on ihan jäässä ja on meneillään jo kolmas kerta kun meinaat katkoa jalkasi astuessasi huonosti lavan päälle. No onneksi se puukasa pieneni ja minä pääsin kotiin sieltä kylmästä ja märästä. Ja onneksi se pieneni sillä vauhdilla, että ehdin kotiin katsomaan come dine with me:n. Nyt minä tässä kärkyn mahdollisuutta pölliä tikku, jotta saan tämän julkaistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti